Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää.
Satutan itseäni, tuska on tavallaan vain niin suloista. Rakastan kellua itsesäälissä, ja soimata itseäni. Rankaisen itseäni tekemällä sen pahan asian nykyään melkein joka ilta. Tunnen omituista mielihyvää siitä, kun katson itseäni peilistä silmiin ja näen kyyneleet. "Miten sä voit olla niin tyhmä, sä tiesit miten täs käy" soi kokoajan mun päässä. Kyl siel soi monta muutaki asiaa, kuten "lihavalihavalihavalihava" ja "miks mä teen näin".
Täs muutama päivä sitten mä sain tarpeekseni täst ikuisest, jatkuvast, kivuliaast säätämisest.
Mikään ei vaan edennyt minnekkään. Voi et kuule uskokkaan, miten tutuiksi nää sanat mulle tuli.
"Mä valitsisin sut" tai "Mä välitän sust oikeesti, mut rakastan häntä" tai "jaksatko viel oottaa" tai " tänä viikonloppuna me puhutaan asioista, ja kaikkeen tulee selvyys" tai "mun tunteet sua kohtaan vaa kasvaa" jne.
Mä en tajuu sitä, et ainaku halusin päästää irti ja sanoin siit sulle, sä estit sen. Jokaisel kerral, ku olit "rakkaasi" kanssa, revit musta aina palasen pois. Joka ikinen viikonloppu oli aina sama juttu;
"Mä en usko, että me jatketaan seurustelua. Haluisin olla sun kanssas nyt" tai "Me jutellaan tänä viikonloppun ja saadaa taas selvyyttä asioihin".
Mä en usko enää siihen, että te milloinkaan eroaisitte. Mun toivo on kadonnu, mä en jaksa enää uskoo tähän. Joka ikinen kerta, te ootte päättäny et te jatkatte.
Mä tiedän, et mä oon tehny väärin. Ei mun pitäis varattujen peräs roikkuu. Mut kerranki ku valitsisin oikein,ja päästäisin irti omast tahost, miks sä silti pyydät mua vielä oottaa?
Sä oot repiny must jo tarpeeks palasii, Eiks riitä jo. En haluu olla kenenkään 2. valinta. Jos oikeesti välität, anna mun mennä.
Please?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjottele toki jos jotain tulee mieleen !