But I guess love don't love me, no

Elämä on liian lyhyt siihen, että käytät kaiken aikasi murehtimiseen. Kaikki murheet on kuitenkin hyvä päästää ulos. Joskus pelkkä puhuminen hyvälle kaverille auttaa, joskus auttaa se, että lähdet lenkille päästämään paineita ulos. Joskus auttaa kun kuuntelee musiikkia, ja joskus pelkästään nukkuminen voi saada olon paremmaksi.

Jokainen on tavallaan surullinen. Ainakin jollakin tavalla. Ei ole olemassa täysin onnellista, itseensä ja elämäänsä tyytyväistä ihmistä. Jos joku näin väittää, hän valehtelee.

Joskus ihminen tulee jostain syystä surulliseksi ja masentuneeksi. Silloin ei välttämättä pelkkä lepo ja puhuminen auta. Sillo pitäis osaa hakee apua, ja siin ei oikeesti oo mitään hävettävää.  En tajuu sitä, et miks masennus ja mielenterveys ongelmat leimataan tarttuvaks, kuolemanvakavaks sairaudeks. Hei, se on arkipäivää! On aina ollut ja tulee aina olemaan. 

Jos jonkun mieltä hoidetaan, se on sama asia, kun murtunutta jalkaa, tai syöpää hoitaisi.

Asioist ja ongelmist pitäis uskaltaa ja voida puhuu avoimesti, ilma mitään salailuu. Tai seläntakana juoruiluu.

Can anybody out there hear me?
'Cause I can't seem to hear myself
Can anybody out there see me?
'Cause I can't seem to see myself...
There's gotta be a heaven somewhere
Can you save me from this hell?
Can anybody out there feel me?
'Cause I can't seem to feel myself

 

 

Jokatapaukses, elämä on aina omalla tavallaan surullista. Välil pitää tosissaan miettii et mitä oikeesti haluu. Ja et onks tyytyväine nykysee elämäänsä sellasena ku se on.

Jos vastaus on et ei... niin sillo pitää jonkin asian muuttua, ehkä radikaalistikin. Eikä silloin pitäis pelätä, vaan puskee täysil eteenpäin.

Usko unelmiisi, ja tee töitä niiden eteen. Sillä ennenkuin huomaatkaan, voit elää unelmaasi.

-ccatja